Äiti on aina läsnä

Haastattelu alkaa lupaavasti hersyvällä naurulla.


Ruudulla on kaksi omalla tavallaan hyvin samankaltaista naista - sama hymy ja sama valoisa olemus - hyvin samankaltaisissa maisemissa, vaikka he ovat satojen kilometrien päässä toisistaan. “Samanlaiset pyöröhirret ja kaikki!” Tiina hekottaa. Marita nauraa päälle ja sama nauru tarttuu minuunkin. Molemmat ovat järjestäneet haastattelulle aikaa omasta mökkiviikonlopustaan, ja vetäytyneet saunakamareihinsa juttelemaan rauhassa.


Tiina Arponen, joka tunnetaan sosiaalisessa mediassa seuraajiensa keskuudessa paremmin nimellä muitaihania, ja hänen äitinsä Marita, ovat lähteneet juttelemaan kanssani äitiydestä. Siitä millaista on tulla äidiksi, kasvaa äitinä ja olla äiti. Ja toisaalta myös, millaista on olla tytär ja kasvaa sellaisena. Mitä omien lastensa kasvaessa käy läpi, kokee ja oppii.


Ne, joille Tiina on tuttu Instagramista, ovat taatusti ehtineet tulla tutuiksi myös muitaihaniamaisen elämäntyylin ja asenteen kanssa. Julkaisuista huokuu elämänmaku, usein kaikkine sävyineen, mutta kuitenkin käytännössä poikkeuksetta pehmeällä ja lämpöisellä pohjavireellä varustettuna, mausteena usein hyvä hyppysellinen leikkisää huumoria. Sama pehmeys, lämpö ja leikkisyys välittyvät myös niistä sisällöistä, joissa nämä kaksi pääsevät seikkailemaan yhdessä. Siitä syystä olen halunnut tavoittaa nimenomaan heidät.


Äitiys ja isoäitiys


“Kun Tiina syntyi, se oli maailman luonnollisin asia”, Marita kertoo. “Tuntui, että olisit aina ollut mulla. Äitiys alkoi tosi ihanasti!”


Tiina korostaa yhtä lailla äidiksi tulemisen luonnollisuutta, ja kokee äitinsä suhtautumisen omalla tavallaan vaikuttaneen myös hänen omaan kokemukseensa äidiksi tulemisesta. “Meillä on ollut tosi läheiset ja hyvät välit aina, ja oot sanonut tämän saman asian moneen otteeseen. Ehkä siksikin silloin kun sain itse lapsen, se tuntui myös tosi luonnolliselta. Ei mulla ollut mitään pelkoja”, hän kertoo.


“Ei mullakaan ollut!” Marita myötäilee.


Tiina on miettinyt oman äitiytensä alkutaivalta jonkin verran myös jälkikäteen ja peilannut sitä seuraamiinsa keskusteluihin vauvoista ja äitiyden ensi metreistä. Voisi kuvitella, että inhimilliseen tapaan omaan toimintaansa suhtautuisi helposti pääasiassa jälkiviisaasti ja kriittisesti, mutta Tiina kertoo päinvastoin olevansa tyytyväinen ja hyvillä mielin. “Tulee tosi hyvä mieli, kun tuntuu, että on tehnyt oikein mennessään vauvantahtisesti ja muuta.”


Vanhempien lasten vanhemmuuden hän kokee omalla tavallaan vaikeampana, sillä lasten kasvaessa myös murheet kasvavat. “Kun on kuusi-, kymmenen- ja neljätoistavuotiaat lapset, vaihtaisin ne välillä mielellään vaikka kolmeen vauvaan. Vaihdettaisiin vaippaa, nukuttaisiin kainalokkain, antaisin ruokaa.”


“Mitä vanhemmaksi lapsi tulee, sitä enemmän siitä huolehtii”, Maritakin summaa. “Ikinä ei lakkaa huolehtimasta.” Vaikka vanhemmuus on tietenkin paljon myös hyvää, kaunista ja onnellista, voi se olla myös monin tavoin raskasta. Siihen liittyy huoli, joka kasvaa lasten kasvaessa, mutta myös toiveikkuus, joka on omalla tavallaan raskasta ja kipeää. Se näyttää kurjimman puolensa, jos asiat eivät mene niin kuin niiden on ajatellut menevän. Lapsilleen kun toivoo tietenkin aina vain parasta. “Ja yrittää elää omaakin elämää siinä sivussa!”


Lapsenlapsistaan Marita on mielettömän onnellinen. “Oon kuullut muiltakin, jotka on tulleet isoäideiksi, että ei sitä osaa kuvitellakaan millaista se on. Se on ihanaa! Se on käsittämätöntä!” Marita hehkuu. Omien lasten ollessa pieniä elämä on huomattavasti hektisempää ja myös monella muulla tavalla erilaista. Lapsenlapsia saadessaan tietää, ettei heitä tarvitse hoitaa joka päivä, minkä vuoksi yhdessä vietetyt hetket nousevat omaan arvoonsa. “Se on erilaista, ehkä niille voi antaa semmosta aikaa ja läsnäoloa. Ja kyllä ne varmaan myös toivoo sellaista mumminkin läsnäoloa. Omat vanhemmat on luonnollisestikin siinä aina.”


Marita pohtii sukupolvieroja, ja toteaa että esimerkiksi hänen vanhempiensa ikäpolvi on ehkä ajatellut, että vanhemmat hoitavat omat lapsensa, mutta hänen ikäisensä ovat jo enemmän mukana lastenlastensa elämässä. Voi olla, että Tiinan sukupolvi on sitten jo heitä, jotka odottavat innolla isovanhemmaksi tulemista. Ainakin Tiina itse paljastaa haaveilleensa isovanhemmuudesta, ja kokee, ettei ole sukupolvensa ainoa. Hän kertoo järkyttyneensä kuullessaan, etteivät hänen omat lapsensa välttämättä halua perheenlisäystä, ja nauraa: “Olin että mitä, oon tehnyt teidät siksi että musta tulee joskus mummu! Että minä saan hoitaa niitä lapsia ja lelliä niitä!”


Kasvavat lapset ja muuttuva äitiys


Moni aikuinen lapsi varmasti tunnistaa itsessään tietyn taantumisen vanhempiensa kanssa ollessaan, tai lapsuudenkodissa vieraillessaan. Maritakin on havainnut tyttärensä hieman taantuvan myös hänen tullessa käymään vanhassa kodissaan, äitinsä luona. “Eikä se mua haittaa, mutta oon miettinyt sitäkin, että onko itselle käynyt aikoinaan samalla tavalla.” Tiina on sitä mieltä, että taantuma ja tietynlainen paluu lapsen rooliin on täysin normaalia. “Eihän oo mitään sellaista paikkaa mihin mennä kylään ja vaikka vaan rötkähtää sohvalle ja olla rennosti. Mikään muu, kuin se vanhemman koti.”


Ja niinhän se juuri on. Lapsen rooliin on helppo solahtaa takaisin, sillä tietyissä hetkissä eletystä elämästä ja vuosien karttumisesta huolimatta lapsi on yhä lapsi ja vanhempi yhä vanhempi. Välitön yhdessäolo ja kotoisat nurkat kuorivat pois väliin mahtuneet vuodet, ja antavat tilaa omanlaiselleen olemiselle, rennolle ja konstailemattomalle.


Välitön, rento ja konstailematon yhteiselo ei rajoitu ainakaan Maritan ja Tiinan tapauksessa vain lapsuudenkodissa vietettyihin hetkiin, vaan yltää myös muuhun elämään. Jokin aika sitten Tiina paljasti Instagramin tarinoissa seuraajilleen kiukutelleensa äidilleen puhelimessa, mikä on omalla tavallaan mainio osoitus kaksikon mutkattomista väleistä. “Pitkään kun ei ollut kumppania, niin eihän mulla ollut ketään kelle kiukutella”, Tiina toteaa. Lapsetkin saavat nähdä hänestä kaikki puolet, mutta oman ärsytyksen purkaminen heihin ei Tiinasta ole hyväksyttävää. “Sitten joskus nauroinkin, että näkispä äitin että sais kiukutella, koska se on se, kelle voi kiukutella”, Tiina nauraa.


Kaikki eivät välttämättä vanhempiensa kanssa taannu, mikä kirkastui Tiinalle osin myös seuraajien jakamien kokemusten myötä. Hän mainitsee myös, että esimerkiksi hänen kumppaninsa ei takuulla kiukuttele omalle äidilleen. “Se varmaan vaan pyörittelee silmiään, kun kerron että oli taas hirvee riita äidin kanssa!” Tiina nauraa. Marita tarkentaa, etteivät he varsinaisesti suutu toisilleen, sanan todellisessa merkityksessä.


“Ei niin, lopetetaan puhelu ja sovitaan”, Tiina hymyilee. Kiukuttelu ja kinastelu eivät siis jää kaihertamaan, eikä mitään jätetä hampaankoloon, vaan kaikki käydään avoimesti läpi. Tiina toteaakin painokkaasti pitävästä kinastelua, paitsi epäilemättä puolin ja toisin ärsyttävänä, myös todella arvokkaana. “Saa näyttää kaikki tunteet.”


Myös Marita painottaa, että he eivät peittele asioita toisiltaan. “Silloin kun nähdäänkin, niin silloinkin haastetaan toisiamme. Joskus lapset ovat jopa vähän hädissään, että lopettakaa nyt, mikä teillä on, lopettakaa nyt se kiukuttelu!” Tiina purskahtaa nauruun: “Niin onkin! Ja se on tavallaan ihan semmosta normaalia meidän välillä.”


Tiina jää pohtimaan hänen ja äitinsä välisen suhteen vaikutuksia omiin lapsiinsa, ja lasten näkemyksiin ja odotuksiin tulevasta. Pitkä välimatka äidin ja tyttären välillä tuo omat mutkansa matkaan, ja siitä johtuen esimerkiksi mahdollisuudet yhdessä vietettyyn aikaan ovat rajalliset. Sen vuoksi myöskään Tiinan lapset eivät näe heitä yhdessä niin paljon kuin hän ehkä toivoisi, ja Tiina kertookin olevansa tavallaan harmissaan siitä. Hän sanoo joskus jopa kauhistelleensa, kuvittelevatko hänen lapsensa että vanhempien kanssa kuuluukin olla näin vähän tekemisissä, tai että he jäävät kasvaessaan jollain tapaa yksin ja hän jäisi pois heidän elämästään. Marita tyrmää tällaiset kauhukuvat kerralla: “Ei ne sillä tavalla mieti!”


Marita sen sijaan pohtii omaa äitiyttään, ja toivoo näyttäneensä mallia omalla avoimuudellaan ja suhtautumisellaan paitsi lapsiinsa, myös lastensa ystäviin. “Enkä mielestäni oo ollut semmoinen ankara äiti koskaan. Vai oonko?”


“Et sää kyllä ankara oo ollut. Ehkä välillä olisit voinut olla täpäkämpikin!” Tiina naurahtaa. Keskustelu kääntyy hetkeksi Tiinan murrosikään ja äityy jälleen naurunremakaksi. Marita muistelee Tiinan siniseksi värjäämiä hiuksia, ja jo varhain alkanutta someriippuvuutta, kuten Tiina sitä itse leikkisästi kutsuu. “Ja mihinkään en oo tässä kahdenkymmenen vuoden aikana muuttunut!”


Kuka lopulta opettaa ketä?


Kun kysytään, mitä haluaisi omille lapsilleen opettaa, Tiinalla on vastaus valmiina. “Tuo tullessas, vie mennessäs”, hän sanoo heti ja purskahtaa saman tien nauramaan. “Äiti aina sano sitä mulle!”


Vakavoiduttuaan hän kuitenkin painottaa empatian arvoa. Tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. “Niin”, Marita myötäilee, “ja ehkä semmoinen, että kyllä elämä kantaa .Vaikka olis vastoinkäymisiä, ja vaikka mitä.” Tämä on monille varmasti kullanarvoinen neuvo ja viisaus, ja oman painoarvonsa sille tuo myös elämänkokemus neuvon taustalla. Heidän perheensä ja myös yksittäisten perheenjäsenten elämään on mahtunut kaikenlaista, raskaita ja surullisiakin asioita. “Kuitenkin elämä aina kantaa, ja hyviäkin asioita tapahtuu.”


“Ja vaikka tapahtuukin jotain kurjaa ja ankeeta, niin kaikesta siitä löytyy myös se hyvä puoli”, Tiina jatkaa. Hän kertoo oppineensa jotain tärkeää monista kokemistaan asioista, muun muassa menetettyään isänsä melko nuorena. “Muistan, että aika pian sen jälkeen tajusin, että väistämätön on tapahtunut eikä tälle voi mitään. Mutta opin ainakin sen, että jokaisesta hetkestä, kaikista pienimmistäkin, kannattaa ottaa se ilo irti.” Hän pyrkiikin antamaan arkisillekin asioille oman arvonsa, sillä myös ne voivat olla jonain päivänä kauniita ja onnellisia muistoja. Tärkeää on myös, ettei jäädä murehtimaan ja katkeroiduta.


“Se on ihan järkyttävää semmonen”, Marita jatkaa tyttärensä ajatusta. “Siiihen ei kannata kenenkään ihmisen alistua.” Hän ajattelee katkeroitumisen olevan helposti jopa tietyllä tapaa periytyvää, sillä se vaikuttaa myös lapsiin, joista tulee sitä kautta helposti elämän myötä katkeria. Ylipäänsä suhtautuminen elämään ja sen yleinen pohjavire siirtyvät usein vanhemmalta lapselle. “Minä ainakin oon kaikista asioista semmoinen positiivinen, käännän asiasta aina jonkin positiivisen puolen.” Tämä asenne näyttää ainakin siirtyneen tehokkaasti äidiltä tyttärelle. Marita löytää Tiinasta myös muuten paljon itseään, ja erityismaininnan saa samankaltainen huumorintaju.


“Aina kun äidin kanssa on nähty ja laitan Instaan jotain stooreja, ne saa aina suuren huomion, että olisipa itselläkin tuommoinen äitisuhde”, Tiina hymyilee. Marita innostuu: “Minä jo nytki ihan ootan että oikeesti nähään, voidaan jutella ja nauraa räkättää asioille ja tälleen!”


Lapset antavat vanhemmilleen erilaista näkemystä elämään, mutta myös itseen. Tiina kertookin lastensa opettaneen hänelle lehmänhermoja, mutta ennen kaikkea armollisuutta itseä kohtaan. Omaan kehoon on ollut lasten saamisen jälkeen helpompi suhtautua lempeydellä ja ymmärryksellä, sillä se on kuitenkin venynyt vaikka minkälaisiin suorituksiin ja näyttänyt koko voimansa. “Nyt oon että vau mikä vartalo! Oon saanut kolme lasta, synnyttänyt ne ja imettänyt niitä.” Myös kaikenlaiset ulkonäkökompleksit ovat saaneet kyytiä, eikä niistä ole nykyisellään enää tietoakaan.


Maritakaan ei koe kärsineensä, vaikka keho on itsestäänselvästi muuttunut todella paljon lasten saamisen myötä. Tiinan mielestä on erikoista, että ylipäänsä puhutaan niin paljon siitä, onko joku palautunut synnytyksestä tai ei. “Eihän siitä voi palautua, kun ethän sää oo enää se sama ihminenkään! Kyllähän keho voi muuttua, eikä sen oo tarkoituskaan muuttua samannäköiseksi. Se keho elää ja kasvaa niin kuin ihminen muutenkin. Ja mieli ja kaikki siinä vuosien saatossa!”


Lapset ovat Maritalle suuri rikkaus. “Lapsen kanssa se elämä avartuu!” hän hymyilee. Hän on aina tykännyt lapsista ja viihtynyt heidän kanssaan, ja on hoitanut myös muiden lapsia silloin kun omat olivat vielä pieniä. Marita on pyrkinyt antamaan melko vapaan kasvatuksen siten, että jokainen saisi tilaa kasvaa omanlaisekseen ja valita vapaasti oman suuntansa. “Ootte kaikki lapset ihan erilaisia keskenään, jokainen on oma persoonansa. Kaikkia oon yrittänyt kannustaa ja ohjata niin kuin oon parhaaksi nähnyt.”


“Ja eihän tässä nyt oikeastaan ees kasvateta niitä lapsia, vaan ne lapset kasvattaa meitä”, Tiina naurahtaa. Hän oppii itse jatkuvasti uutta erilaisista asioista, lasten ja vanhemmuuden myötä, mutta myös siten, että lapset suoraan sivistävät häntä. Opettavat sellaisista asioista, joista hän ei muuten tietäisi mitään. “Itselle tulee paljon uusia asioita ja oppimista ja kasvamista ihmisyydessä, ja usein lapset sen aiheuttaa. Täytyy käydä niitä läpi ja peilata itseään.”


Oman äitiyden myötä Tiinalle on myös avautunut tiettyjä asioita äitiydestä. Joskus on saattanut virheellisesti kuvitella, että äiti tietää kaikesta kaiken, mutta hän on saanut huomata ettei tieto tule päähän itsestään lasten kysymysten myötä. “Hämmentävää äitiydessä on myös se, että eihän sitä joka hetki ole äiti, tai että se äidin rooli ei ole päällä. On paljon myös sellaisia hetkiä, kun on ihan vain Tiina - tai joskus jopa se sama vanha pikkutyttö-Tiina.” Näin tapahtuu erityisesti silloin, kun saa puuhata jotain vain itseään varten. Omia juttujaan. Voisi siis sanoa, että äitiyteen liittyy tietyllä tapaa paitsi oman tietämättömyyden hyväksyminen, myös omien rajojensa piirtäminen ja niistä kiinni pitäminen. On hyvä asia, että on olemassa yhä muutenkin kuin vain äitinä, yhä edelleen oma persoonansa ja yksikkönsä.


Kiittelen molempia vielä moneen kertaan mukaan lähtemisestä ja ajan järjestämisestä. Näiden kahden lämminhenkistä ja leikkisää sanailua on ollut ilo kuunnella, ja keskustelutkin lähtivät moneen otteeseen elämään ilahduttavasti omaa elämäänsä. Kaiken päätteeksi Marita kiteyttää vielä lopuksi käytännössä koko keskustelun osuvasti yhteen virkkeeseen, joka kertoo kaiken mitä kertoa tarvitsee: “Vaikka mitä tapahtuis, niin äiti on aina läsnä.”